In Memoriam Loru

Ja yhtäkkiä tuli hiljaista.

Kaikki jotka muistavat Lorumme livenä, tietävät kuinka Loru tykkäsi kommentoida kaikkea omalla haukunnallaan. Vieraat haukuttiin pystyyn jo ovella, varmuuden vuoksi aina uudestaan vessasta tai yläkerrasta tullessa. Loru haukkui sähkövatkaimen, saumurin ja ompelukoneen. Ruohonleikkuri ja harava saivat myös kommentit. Miehen kanssa sanoimme Lorua poliisiksi, sillä koiruli puuttui mielellään kovaääniseen riehuntaan, riitaan, nauruun ja tanssiinkin. Jos Pulmu ajoi takaa kissaa, siitä rangaistiin varmuuden vuoksi molempia.

Lorulla oli alusta asti tiukat säännöt, ei ruokaa pöydästä, ei asiaa vuoteeseen tai sohvalle. Joskus, ihan vaan osoittaakseen oman tärkeytensä, se hyppäsi sohvalle, ei koskaan kuitenkaan isännän nähden.

Loru inhosi tassuihinsa ja turkkiinsa koskemista, mutta sieti sitä silti jotenkin. Sen saattoi jättää yksin pihalle, eikä se siitä lähtenyt, vaikka olisi helposti voinut. Sisälle tahtomisestaan se kertoi tietysti haukahduksella. Iltamyöhään ennen nukkumaanmenoa päästin sen pihaan vielä viimeiselle pissille, ja haukahtelun alettua päästin sen sitten sisään. Loru kyllä tiesi mitkä kelit vaativat tassujen pyyhkimistä, ja vaikka kuinka yritin luistaa tehtävästä, se odotti eteisessä kysyvän näköisenä, kunnes palasin hammaspyykiltä.

Haukahtelun lisäksi Lorun pakkomielteisiin kuului pallohulluus. Niin kauaa ei kukaan jaksanut palloa heitellä, ettei Loru olisi sitä leikkiä halunnut jatkaa. Palloihin laskettiin myös kävyt, ja niistä Loru tunnisti aina erehdyttävästi juuri sen kävyn, jota oli juuri heitetty tai potkaistu.

Loru oli useassa joulukorttikuvassa, näissä myös Waldo- ja Bellavainaat.

 

Alkoi tuulla. Pulmu painoi päänsä alas ja puski päin tuulta. Kävelimme tuttua reittiä, nyt ihan kahdestaan keskellä yötä. Käännyimme kotiinpäin, alkoi sataa vettä. Vai satoiko? Kasvot olivat märät mutta maa oli kuiva. Portilla Pulmu kääntyi vielä katsomaan tuulta. Loru oli päässyt perille.

11.3.2000-01.12.2011