Juhlasta juhlaan

Taas on melkein varkain aikaa vierähtänyt sitten viime vierailuni blogeissa. Viimeisen niitin tauolle antoi bloggeri joka ei tuntemattomasta syystä suostunut julkaisemaan kommenttejani. Kovasti on tapahtumia ja kuvia julkaisua vailla, osa jo auttamattoman vanhentuneita. Kuten eskarilaisen viimeiset kevätjuhlat päiväkodissa. Tunnelma oli haikea, sillä erityisryhmän koko hoitotiimi oli niin ihana. Kiitokseksi teimme pojan kanssa käytännönläheiset lahjat, tiskirätti, -harja ja saippuaa.

Pojan jalkapalloharrastus on imaissut koko perheen mukaan kannustusjoukoiksi, eipä olisi minustakaan uskonut, että jännitän niin innokkaasti kentän reunalla. Pojan joukkue koostuu sekä tytöistä että pojista, ja pieni feministi minussa nostaa ylpeästi päätään huomatessani että pienetkin mimmit ovat oikeastaan tosi hyviä. Aluksi oman pojan Billy Elliot -tyyliset hypähdykset kentällä hymyilyttivät, mutta Velmu oli sitkeästi harjoituksissa ja lukuisissa tappiopeleissä mukana, kunnes se ensimmäinen voitto-ottelukin vihdoin tuli. On ihanaa huomata kuinka harjoittelulla pojastakin on polvi parantunut, juoksu ja pallon hallinta on jo ihan toista kuin kuukausi sitten. Olen niin ylpeä, enkä vähiten siitä sinnikkyydestä...

 

Sain kunnian tehdä tuttavan ylioppilasjuhliin kakun. Kolme kääretorttupohjaa, kermaa ja mansikoita. Koristeluun lisäsin mansikoiden lisäksi metsämansikan kukkia, sitruunamaelissan lehtiä ja ylioppilaslakin, jonka väänsin valkoisesta sokerimassasta ja Kick-patukasta.

Kuvat on heikkotasoisia, kännykällä otettuja.

Kakku oli onnistunut, sillä se hupeni nopeasti vieraiden suihin. Näin sievänä se ei tosin juhlapaikalle asti päässyt, vaan kolahti autossa kylmälaatikon seinämään, ja yksi reuna sortui. Otin mukaan kermavaahdonpursottimen ja paikkasin vauriot paikanpäällä, mutta kyllä harmitti.

Perinteistä ruusuetikettiä rikkoen tein ylioppilaalle kimpun oman pihan kukista. Kimpun kukat olivat sireenistä, pensasangervosta, heisipensaasta, lisäksi orvokkeja ja tulppaaneja sekä vuorenkilvenlehtiä.

Ylioppilaslakin muoto sai hassuttelemaan; kokeilin yhdistelemällä halkaistuja salmiakkidominoita valkeaan marenkiin.

Aika on vihdoin ollut kypsä myös tytön oppimiselle. Vaikka mitä kannustimia ollaan käytetty, ei tytön oppiminen ajaa polkupyörällä ilman apupyöriä ole tuntunut mahdolliselta ennenkuin nyt, ihan hups vaan ja yhdellä kyläreissulla se tapahtui. Pyörän jarrujen käyttö oli vielä opeteltava kantapään kautta, tai oikeastaan ihan koko kropan, sillä hetki kuvan ottamisen jälkeen Prinsessa valui ojaan ja ohjaustangon yli nupilleen. Suuria vaurioita ei sentään sattunut ja polkurilla ajokin jatkui.

Alkukesään on kuulunut myös paljon mökillä uimista, ja rohkeita uimahyppyjä.

Kukista ja puutarhatöistä jaksan nauttia täysin siemauksin, ylioppilaskimppuunkin käyttämäni vihertävät heisinkukat ovat muuttuneet valkoisiksi, kauniita kummankin värisinä.

Kukkapenkissä, jossa aiemmin kukkivat valkoiset narsissit, kukkivat nyt juhannusruusut, tosin sade on hieman loistoa häirinnyt.

Samassa penkissä kukkivat nyt myös torniolaakson ruusut.

Ikivanhat akileijat kukkivat toisaalla viehkeän vaaleanpunaisena.

Jonkun mökiltä tuomani perennan kylkiäisenä tullut metsämansikka on levinnyt hurjasti, se on kaunis kukkana ja kiitollinen maanpeitekasvina rikkaruohoja vastaan.

Pihaamme rajaa kolmelta sivulta pihasyreeni, ja sen kukinnan jälkeen pihassa kukkiii valtava unkarinsyreeni.

Isoon kukkapurkkiin istutin kolmea erilaista kärhöä, joista ensimmäisen kukintaa olen kuvannut jo aiemmin. Nyt kukkii nro kakkonen, mutta täytyy sanoa että ensimmäisestä pidin enemmän. Kuvien perusteella kaikki kolme olivat niin samanoloisia, pitikin sitten kokeilla että tiedän vastaisuudessa valita näitä parhaimman. Tietysti myös talvenkestävyys vaikuttaa, aionkin siirtää kärhöt maahan syksyllä.

Seuraavaksi kuvaa puutarhamme ykkösvihollisesta, kotilosta. Sateen jälkeen niitä alkaa tupsahtelemaan milloin minnekin. En ole vielä turvautunut kemialliseen sodankäyntiin, vaan ahkerasti "nuuskin" koko pihan otolliseen aikaan ja kerään etikkapulloon. Vitsikkäimmät veistelevät, että säilön niitä jouluruuaksi, mutta vaikka kuinka valkosipulia käyttäisi, en näitä nilviäisiä tahtoisi syödä.

Tänä vuonna olen jo kerännyt enemmän kotiloita kuin koko viime kesänä yhteensä, onkohan nyt siis pahempi vuosi ankarasta talvesta huolimatta, kyselen näin mututuntumaa muilta blogiystäviltä? Tästä kotiloiden keräilystä, kuten voikukkienkin nyppimisestä, on minulle tullut lähes pakkomielle. Vaikka en tunnekaan mitään sairasta tyydytystä niiden tallomisesta, on silti jokainen, varsinkin isokokoinen yksilö mielessäni riemuvoitto -jälleen neljäkymmentä perillistä vähemmän! Välillä kyllä ihmetyttää, mistä näitä oikein tulee? Juuri kun olen mielestäni nuuskinut koko vaatimattoman pihapläntin läpi, Velmu menee, ja tienaa muutamassa minuutissa urakkapalkallaan tuntipalkkani verran kotiloita. Ja suurin osa on niitä lihavia otuksia, ei mitään tänä kesänä syntyneitä. Missä ne veijarit ovat oikein piileskelleet? Pihamme on monelta osin melko keskeneräisen näköinen, ja moni varmaan ihmetteleekin, kuinka voin saada hukkumaan puutarhatöihin viikottain kymmeniä tuntia työpäivien lisäksi, ilman spektaakkelin näkyvää tulosta. Kotilot ja voikukat ovat yksi syy. Ja omaa tyhmyyttäni toinen. Avoin lehtikomposti on tietysti ihan järkyttävän otollinen piilopaikka kotiloille. Vaikka ei niitä kansikaan ole kovasti häirinnyt. Samoin kukkapenkkien kattaminen karikkeilla. Kaikkia näitä on tarjolla omasta takaa, ja tietysti syyttävä sormi mieluusti lipsahtaa naapureidenkin puolelle. On aika hankalaa pitää omaa pihaa puhtaana kotiloista jos niistä ei välitetä ympäristössä. Tämänvuotista suurta populaatiota kuvastaa mielestäni seuraava kuva, kun joku yksilö oli raahannut itsensä jo talon seinää pitkin puolentoista metrin korkeudelle. Moista innokkuutta näin viimeksi kymmenisen vuotta sitten.

Sisällä kukkijat ovat jo harventuneet, tämäkin ruusu on jo ulkohoidossa, vain orkideat ovat jääneet.

 

Lasisiin koeputkiin olen tehnyt pieniä kukka-asetelmia. Koeputkia pystyssä pitää tiilenpala.

 

Kuten viime postauksessani kerroin miehelläni on aina jokin hauska yllätys syntymäpäiväkseni. Itse olen yleensä aika tylsä lahjojen keksijä. Nyt kun mieheni vihdoin saavutti aikuisen miehen (40v) iän, ajattelin tehdä hänelle puolestani vuosikymmenen yllätyksen. Mies ilmoitti jo hyvissä ajoin ettei aio syntymäpäiviään viettää. Minusta se kuullosti haasteelta ja aloin muutamaa viikkoa ennen syntymäpäivää etsiskelemään salaa miehen ystävien puhelinnumeroita ja tekemään tiedusteluita. Aluksi kuullosti toivottomalta, moni oli jo sopinut muuta. Mutta sitten sain viestin, ihanaa kun joku vielä jotain järjestää ja vapaata työstä on hankittu ja lapset sovittu hoitoon. Enää ei voinut perua. Lähes kaikki kutsutuista saapui paikalle, osa perui alkuperäisen menonsa. Mies keksi suunnitelmaan haastavasti mutkia matkaan kun päätti viime hetkillä lähteä kaveriporukalla kaupungille hummaamaan syntymäpäivänään. Onneksi kaverit olivat juonessa mukana ja monimutkaisten vaiheiden jälkeen saimme pahaa aavistamattoman mieheni saapumaan syntymäpäivänään lauantaina, 11.6 klo 18 omalle mökilleen. Vieraita oli yli kolmekymmentä, mutta saimme sopivasti piilotettua kaikkien autot.  Miehen ystävät olivat Armaani kyydissään ajaneet ikäänkuin sattumalta mökin lähellä, kun miehen sisko soittaa hädissään ja sanoo mökin vesipumpun olevan hajalla. Mies ei edes silloin ymmärtänyt ihmetellä, kun koko autollinen oli samaa mieltä, että mökille voi helposti poiketa matkalla.Yllätys oli täydellinen kun koko vierasjoukko ryhtyi laulamaan Armaani aukaistessa mökin oven! Voi mikä onnistumisen tunne. Mies ei ollut edes aavistanut silloin mitään, kun olin valehdellut meneväni shoppailemaan, ja todellisuudessa olinkin ystäväni kanssa leipomassa kakkua ja tekemässä kinkkukiusausta ruuaksi pakastimeen. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida, kun MINÄ tulen shoppailureissulta ilman ostoksia! Ruokaa ja juomaa oli riittävästi, oli ihana ilta! Kakun tein lähes samanlaiseksi kuin aiemmin kuvassa olleen ylioppilaskakun, mutta sitä ei ollut mielestäni riittävästi. Itse en sitä maistanut lainkaan, enkä tiedä olisiko myös joku muukin jäänyt ilman. Onneksi oli sentään keksejä ja muuta herkkua. Loppujen lopuksi raskaimmalta tuntui ruuan vaatimattomuudesta huolimatta sen lämmitys, salaatin teon olin toki delegoinut muualle. Mökin tavallisen sähköuunin teho oli näin hätäiselle immeiselle kehno, että hyvän suunnitelman toteutus alkoi pikkuhiljaa karista. Ja kun viimeiset olivat apetta kupunsa alle saaneet, ja ruuat oli korjattu pois, pitikin kahvia alkaa hätäisimmille keittään. Harmitti vietävästi kun en ehtinyt kaikkien vieraiden kanssa seurustelemaan, vaan vietin hikisen illan keittiössä. Yöllä saunoimme ja uimme linnunmaidossa kuutamossa, ja iltaruuan jälkeen valvoimme ystävien kanssa hyttysten ruokana aamun valkenemiseen asti. Mikä ihana syntymäpäivä! Ja kyllä, mies oli mielissään ja seuraavat vastaavat ovat kymmenen vuoden päästä. Ehdin siis hetken huokaista, sillä sehän on ihan kohta, eikö vaan?!